On­ko py­häin­päi­väs­tä tul­lut kaik­kein mer­ki­tyk­sel­li­sin pyhä meil­le? Jou­lun sa­no­man pääl­le on ka­saan­tu­nut niin pal­jon muu­ta ”kuor­ru­tus­ta”, et­tä se al­kaa jo ka­do­ta. Pää­si­äis­tä al­kaa taas ol­la jo vai­kea ym­mär­tää, vaik­ka sii­nä on joka päi­väl­le sa­no­man­sa ja sii­hen täh­tää kaik­ki kris­til­li­ses­sä us­kos­sa. Hel­lun­tai lie­nee jo ka­dot­ta­nut mer­ki­tyk­sen­sä ny­kyih­mi­sel­le.

Mut­ta py­häin­päi­vä, joka pu­huu kuo­le­mas­ta, ylös­nou­se­muk­ses­ta ja Tai­vaas­ta, kiin­nos­taa ala­ti, eli mitä kuo­le­man jäl­keen? Enää ei juu­ri muis­tel­la men­neen ajan Py­hiä, vaan rak­kai­ta edes­men­nei­tä omai­sia, ja sa­mal­la poh­di­taan kuo­le­maa ja sen jäl­keis­tä. Li­säk­si kynt­ti­löi­den sy­tyt­te­ly hau­doil­la tai kir­kon kynt­ti­lä­har­tau­det ovat so­pi­va se­re­mo­nia ja riit­ti tä­hän pi­me­ään ai­kaan. Nii­den kaut­ta hil­jen­ty­mi­nen asi­an ää­rel­le mai­ni­os­ti on­nis­tuu.

Tun­tuu kuin kirk­ko­mu­siik­ki­kin kau­neim­min juu­ri Py­häin­päi­väs­sä soi­si, ja ker­ran vuo­des­sa jak­saa lau­laa vä­hän mol­li­voit­toi­sam­paa­kin, jos­sa myös elä­män ra­jal­li­suus tu­lee esil­le.

Van­has­taan py­häin­päi­vä ei ole kui­ten­kaan syn­kis­te­lyn pyhä, enem­pi kii­tos­juh­la. Kii­täm­me edel­lä kul­ke­neis­ta py­his­tä ih­mi­sis­tä. Muis­tam­me hei­tä ru­kouk­sis­sam­me ja luo­tam­me Py­hien myös ru­koi­le­van mei­dän puo­les­tam­me. Kii­täm­me myös rak­kais­tam­me, jot­ka ovat jo kuol­leet, ja us­kom­me hei­dät Ju­ma­lal­le ja Tai­vaa­seen. Sa­mal­la täs­sä poh­dim­me omaa tai­vas­mat­kaam­me ja Tai­vas­ta yleen­sä­kin. Poh­dim­me Py­hiä asi­oi­ta!

Py­häin­päi­vä­nä myös Jee­sus ju­lis­taa py­hik­si seu­raa­jan­sa, Vuo­ri­saar­nan alun sa­noin: Au­tu­ai­ta olet­te te… Run­sas kirk­ko­kan­sa jää ju­lis­tuk­sen al­la poh­ti­maan omaa py­hyyt­tään tai rak­kait­ten­sa py­hyyt­tä, Sa­nan va­los­sa: Kuu­lun­ko minä noi­den Jee­suk­sen au­tu­ai­den jouk­koon?

Op­pi-isäm­me Mart­ti Lut­her vas­taa: Joka tah­too väit­tää ole­van­sa kris­tit­ty, hä­nen täy­tyy myös väit­tää ole­van­sa pyhä ja van­hurs­kas. Sil­lä kris­ti­tyn täy­tyy ol­la pyhä ja van­hurs­kas, muu­ten hän ei ole mi­kään kris­tit­ty, kos­ka kris­ti­kun­ta on pyhä ja koko Raa­mat­tu sa­noo kris­tit­ty­jä py­hik­si ja van­hurs­kaik­si… … Mut­ta mei­dän on tie­det­tä­vä, et­tä me­kin puo­les­tam­me olem­me Aa­da­min lap­si­na ki­rot­tu­ja syn­ti­siä ja et­tei meil­lä ole omaa van­hurs­kaut­ta ei­kä py­hyyt­tä. Mut­ta kos­ka mei­dät on kas­tet­tu ja me us­kom­me Kris­tuk­seen, me olem­me Kris­tuk­ses­sa ja Kris­tuk­sen kans­sa py­hiä ja van­hurs­kai­ta, sil­lä hän ot­ti pois syn­tim­me ja ar­mah­ti, puki ja kau­nis­ti mei­dät py­hyy­del­lä. Näin on koko kris­til­li­nen kirk­ko pyhä, ei it­ses­sään ei­kä omas­ta an­si­os­taan, vaan Kris­tuk­ses­sa ja Kris­tuk­sen py­hyy­den vuok­si, niin kuin Paa­va­li sa­noo (Ef. 5: 26) ”Py­hit­tääk­seen sen. Hän pesi sen puh­taak­si ve­del­lä ja sa­nal­la… Kos­ka py­hil­lä on ai­na syn­tin­sä nä­ky­vis­sään, he ru­koi­le­vat van­hurs­kaut­ta Ju­ma­lal­ta hä­nen lau­peu­ten­sa mu­kai­ses­ti…”Minä kur­ja syn­ti­nen!” ja ”An­na meil­le mei­dän syn­tim­me an­teek­si”…Väi­tän­pä, et­tä kris­tit­ty ih­mi­nen on sel­lai­nen, joka on syn­ti­nen, tun­nus­taa sen sekä tun­tee täs­tä tus­kaa.”

Kir­kos­sa olem­me siis Tai­vas­mat­ka­lai­sia ja py­hiä, joi­ta oli­vat var­mas­ti myös edel­lä käy­neet rak­kam­me, jot­ka ovat jo Ju­ma­lan kä­si­var­sil­le las­ke­tut. Tuos­ta Tai­vas-toi­vos­ta pa­la­vat kynt­ti­lät kirk­ko­jen alt­ta­reil­la ja hau­doil­la, ja va­lai­se­vat mei­dän­kin tie­täm­me…

Sep­po-pap­pi

Kar­via