Eläm­me ai­kaa, jos­sa on pal­jon uh­ka­ku­via ja epä­var­muut­ta. Uu­ti­set ker­to­vat synk­kää kiel­tään maa­il­man ti­las­ta. Lähi-idän ruu­ti­tyn­ny­ri on rä­jäh­dys­pis­tees­sä, Uk­rai­nas­sa Ve­nä­jä jat­kaa hir­mu­te­ko­jaan, il­mas­ton­muu­tos uh­kaa koko maa­pal­lom­me elin­kel­poi­suut­ta, suo­ma­lai­nen hy­vin­voin­ti­val­tio on uhat­tu­na. Lis­taa voi­si jat­kaa vie­lä pal­jon pi­dem­mäl­le. Kuin­ka ku­kaan fik­su ja ajat­te­le­va ih­mi­nen kes­tää täl­lais­ta?

Tänä ke­sä­nä ih­mi­siä on hem­mo­tel­tu en­nä­tyk­sel­li­sil­lä hel­le­päi­vil­lä ja penk­kiur­hei­lun ys­tä­viä sen­teil­lä, se­kun­neil­la ja pis­teil­lä. Yk­si Uu­den tes­ta­men­tin ja Jee­suk­sen elä­män ja hä­neen us­ko­vien seu­raa­jien­sa yh­tei­nen ni­mit­tä­jä on nike.

Vuo­de­nai­ko­jen kier­to osoit­taa meil­le eh­kä par­haim­mal­la ta­val­la sen, mis­tä ylös­nou­se­muk­ses­sa ja kuo­le­man voit­ta­vas­sa elä­mäs­sä on kyse. Nyt syk­syn alus­sa voi­daan seu­ra­ta, kuin­ka leh­det al­ka­vat tip­pua, ke­sän veh­reys ka­do­ta ja tal­vi teh­dä tu­lo­aan. Mut­ta sa­mal­la tie­däm­me, et­tä ke­vääl­lä leh­det kas­va­vat jäl­leen ja veh­reys pa­laa.

"Ei tääl­lä asu san­ka­rei­ta, hä­vin­nei­tä on niin mon­ta. Ker­jä­läi­siä vain uu­pu­nei­ta.."Yht´äk­kiä se oli­kin to­del­li­suut­ta. Louk­ka­sin it­se­ni töis­sä ja jou­duin pit­käl­le sai­raus­lo­mal­le. Tu­lot pu­to­si­vat ja koko elä­mä mul­lis­tui ker­ta­hei­tol­la. En pär­jän­nyt­kään omil­la­ni, vaik­ka luon­tee­ni oli­si niin vaa­ti­nut. Oli pak­ko tur­vau­tua Ju­ma­laan ja ru­kouk­seen.

En­nen van­haan maal­la mo­nil­la oli sää­tik­ku na­ve­tan sei­näs­sä. Kuu­sen lat­vas­ta teh­ty pui­nen vii­sa­ri en­nus­ti tu­le­vaa. Sää­ti­kun toi­min­ta pe­rus­tuu luon­nol­le. Sa­teen lä­hes­ty­es­sä vuol­tu ok­sa kään­tyi ylös­päin, ja vas­taa­vas­ti sen liik­ku­es­sa alas­päin tie­det­tiin pou­dan ole­van tu­los­sa. Sää­tik­ku toi­mii edel­leen häm­mäs­tyt­tä­vän tar­kas­ti, jopa vuo­ro­kau­den va­roi­tu­sa­jal­la. Ju­ma­la on aset­ta­nut luo­ma­kun­taan­sa tiet­ty­jä merk­ke­jä, joi­ta tark­kaa­mal­la voi aa­vis­taa mitä on tu­los­sa.

Kun ver­taa elä­mään­sä mui­hin ja kat­se­lee asi­oi­ta, mitä it­sel­lä ei ole ja toi­sil­la on, ei ole vai­kea ol­la ka­teel­li­nen. Lo­ma­muis­to­ja, per­he-elä­mää, au­to­ja tai asun­to­ja ver­tail­les­sa usein ai­dan ta­ka­na löy­tyy hie­nom­paa ja pa­rem­paa.

Kun tänä ai­ka­na kuun­te­lee uu­ti­sia tai lu­kee leh­tiä, huo­maa, mi­ten pal­jon pa­haa maa­il­mas­sa ta­pah­tuu. Ei ole ih­me, et­tä ih­mi­set huo­les­tu­vat ja pel­kää­vät tu­le­vai­suut­ta.

Mo­net tut­ki­muk­set ker­to­vat yhä suu­rem­mas­ta nuor­ten ah­dis­tuk­ses­ta, jos­sa var­mas­ti vä­häi­sin syy ei ole ul­ko­nä­kö­kes­kei­syys ja sii­hen liit­ty­vät pai­neet. Ei­kä tämä ra­jau­du vain nuo­riin, vaan iäs­tä riip­pu­mat­ta mo­nil­la on sa­man­tyyp­pi­siä pai­nei­ta.

Kii­tos Ju­ma­lal­le Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, mei­dän Her­ram­me, kaut­ta! Niin minä siis täm­möi­se­nä­ni pal­ve­len mie­lel­lä Ju­ma­lan la­kia, mut­ta li­hal­la syn­nin la­kia. (Room.7:14-25). 

Lo­mail­tu­a­ni koko vii­me ke­sän olen tänä ke­sä­nä oi­kein odot­ta­nut vih­ki­mi­siä ja häi­tä. Kirk­ko­häät ovat jo Kar­vi­as­sa jok­seen­kin har­vi­nai­sia. Vii­des­tä avi­o­liit­toon vih­ki­mi­ses­tä vain noin kol­me pa­ria tah­too vih­ki­mis­tä kir­kos­sa, vaik­ka kirk­ko on jopa ul­ko­paik­ka­kun­ta­lais­ten mie­leen ja kau­nis.

Ju­ma­la ei ole lu­van­nut kris­ti­tyl­le vain tyyn­tä ja au­rin­koa. Sen si­jaan Hän on lu­van­nut ol­la omien­sa kans­sa joka päi­vä maa­il­ma­nai­ko­jen lop­puun as­ti.

Ko­toi­ses­sa kirk­ko­vuo­si­ka­len­te­ris­sa kir­kas­tus­sun­nun­tai osuu useim­mi­ten hei­nä­kuul­le ja joka ta­pauk­ses­sa ke­sään, vuo­den au­rin­koi­seen ja läm­pi­mään vai­hee­seen. Kat­so­es­sa pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta pais­ta­vaan au­rin­koon voi saa­da jon­kin­lai­sen aja­tuk­sen sii­tä kirk­kau­des­ta, mitä Kris­tus hoh­ti ope­tus­las­ten sil­mis­sä nous­tu­aan vuo­rel­le. Vaik­ka au­rin­ko­kin kal­pe­nee Ju­ma­lan kirk­kau­den rin­nal­la.

Ol­les­sa­ni ai­koi­naan nel­jän­nel­lä luo­kal­la saim­me Suo­men Gi­de­o­neil­ta lah­jak­si pie­net, pu­nai­set Uu­det tes­ta­men­tit. Käy­tim­me nii­tä pal­jon kou­lun us­kon­to­tun­neil­la. It­se kiin­nos­tuin kir­jas­ta niin pal­jon, et­tä luin sitä myös ko­to­na. Sii­tä läh­tien on Raa­mat­tu kul­ke­nut mu­ka­na­ni ja an­ta­nut mo­neen ti­lan­tee­seen loh­du­tus­ta, roh­kai­sua ja neu­vo­ja.

Vi­han ja vi­hol­li­suuk­sien kiel­tä kuu­li lä­hin­nä elo­ku­vis­sa ja his­to­ri­an­kir­jois­sa kun­nes Ve­nä­jä aloit­ti so­tan­sa Uk­rai­nas­sa. Yh­täk­kiä oli­kin nor­maa­lia kuul­la pu­het­ta vi­hol­li­sis­ta, joi­den kär­si­mys ja kuo­le­ma ei ole­kaan his­to­ri­an pe­li­nap­pu­loik­si jou­tu­nei­den yk­si­löi­den kaa­mea tra­ge­dia, vaan jo­tain juh­li­mi­sen ar­vois­ta.

Ha­vain­nol­li­nen aja­tus­leik­ki: olet­ta­kaam­me, et­tä ih­mi­nen elää 70-vuo­ti­aak­si ja jo­kais­ta hä­nen elä­män­sä päi­vää, yh­teen­sä 25 550 päi­vää, vas­taa yk­si tii­lis­ki­vi. Olet­ta­kaam­me li­säk­si, et­tä hän sei­soo tä­män tii­li­ka­san pääl­lä; se on 25 met­riä kor­kea, met­rin le­vyi­nen ja puo­len­tois­ta met­rin pi­tui­nen.