Ai­kai­sem­mas­sa työ­pai­kas­sa­ni pää­kau­pun­ki­seu­dul­la työs­ken­te­lin pal­jon ta­lou­del­li­ses­sa ah­din­gos­sa ole­vien ih­mis­ten pa­ris­sa. Vuok­ra­räs­tien ta­kia moni oli me­net­tä­mäs­sä ko­ti­aan. Ra­hat ei­vät mei­nan­neet riit­tää edes päi­vit­täi­siin lääk­kei­siin tai ruo­kaan. Moni yk­sin­huol­ta­ja­van­hem­pi teki use­aa eri työ­tä sel­vi­täk­seen pe­rus­me­nois­taan. Mo­nen koh­dal­la it­kun­se­kai­nen huo­kaus kuu­lui: ”Tun­tuu pa­hal­ta, kun mi­nua ei ym­mär­re­tä. Ku­kaan ei ota mi­nua to­des­ta.”