Sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa (Joh 8: 2-11) ker­ro­taan avi­o­ri­kok­sen teh­nees­tä nai­ses­ta, jon­ka fa­ri­seuk­set ha­lu­si­vat ki­vit­tää, mut­ta jon­ka Jee­sus ar­mah­ti. Tätä hau­reu­teen lan­gen­nut­ta ki­vi­tet­tä­väk­si vaa­ti­neet ei­vät suin­kaan tun­te­neet huol­ta tä­män nai­sen sie­lus­ta ja pe­las­tu­mi­ses­ta, vaan he ha­lu­si­vat tun­tea it­sen­sä eri­no­mai­sik­si tä­män nai­sen rin­nal­la. Sa­mal­la he et­si­vät ai­het­ta saa­da syyt­tää Jee­sus­ta Moo­sek­sen lain hal­vek­si­mi­ses­ta, sen lain, joka vaa­ti ki­vit­tä­mis­tä.

Mi­ten Jee­sus suh­tau­tui tä­hän kaik­keen? Hän ei an­ta­nut hy­väk­syn­tään­sä avi­o­ri­kok­sel­le, mut­tei myös­kään ha­lun­nut ki­vit­tää. Jee­sus ra­kas­ti tätä nais­ta ja tun­si huol­ta hä­nen pe­las­tu­mi­ses­taan. Jee­sus oli tul­lut hä­nen­kin Va­pah­ta­jak­seen, so­vit­ta­maan ris­til­lään hä­nen­kin lan­kee­muk­sen­sa.

Tämä nai­nen tie­si har­joit­ta­neen­sa Ju­ma­lan tah­don vas­tais­ta elä­män­ta­paa. Hän ei enää iloin­nut täs­tä elä­män­ta­vas­taan, vaan tun­si sii­tä su­rua ja ha­lu­si teh­dä sii­tä pa­ran­nuk­sen. Hän oli tul­lut tun­te­maan, et­tä oli ka­do­tuk­sen tiel­lä.

Hän sai koh­da­ta hä­nen­kin pe­las­ta­jak­seen tul­leen Jee­suk­sen. Hän sai tun­nus­taa te­kon­sa ja sai Ju­ma­lan rak­kau­den lah­ja­na Jee­suk­sen kaut­ta an­teek­si­an­ta­muk­sen. Hän oli saa­nut siir­tyä ian­kaik­ki­sen elä­män tiel­le ar­mah­det­tu­na syn­ti­se­nä, ja aloit­taa uu­den elä­män. Jee­sus iloit­si, tai­vaas­sa iloit­tiin. Fa­ri­seuk­set ei­vät iloin­neet täs­tä ar­mah­duk­ses­ta, sii­tä, et­tä hei­dän lä­him­mäi­sen­sä oli saa­nut tul­la ian­kaik­ki­sen elä­män tiel­le.

Mikä ta­han­sa Ju­ma­lan sa­nan vas­tai­nen elä­män­ta­pa on ai­na va­ka­va asia. On rak­kaut­ta ke­hot­taa lä­him­mäis­tä pa­ran­nuk­seen sel­lai­ses­ta. Mo­tii­vi­na on kui­ten­kin ol­ta­va huo­li hä­nen pe­las­tu­mi­ses­taan, ei halu lyö­dä hän­tä ei­kä tun­tea it­se­ään tä­män ih­mi­sen rin­nal­la eri­no­mai­sek­si.

Tot­ta on se­kin, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka on tul­lut kaik­kien Va­pah­ta­jak­si, myös maa­il­man pa­him­man epä­on­nis­tu­jan. Kaik­kien joka ai­no­an rik­ko­muk­sen hän on so­vit­ta­nut ris­til­lään. Niin­pä, mitä ta­han­sa ih­mi­nen on elä­män­sä ai­ka­na teh­nyt­kin, hän­tä­kin kos­ke­vat Ju­ma­lan rak­kaus ja ar­mo, jos hän tu­lee syn­nin­tun­toon ja ha­lu­aa Jee­suk­seen tur­vau­tu­en saa­da an­teek­si. Sil­loin hän­kin saa tul­la ar­mos­ta pe­las­tet­tu­na ian­kaik­ki­sen elä­män tiel­le.

Tai­vaas­sa iloi­taan, niin kuin iloit­tiin täs­tä avi­o­ri­kok­sen teh­nees­tä nai­ses­ta tai vaik­ka­pa ris­tin ryö­vä­ris­tä, joka kään­tyi elä­män­sä vii­me het­kel­lä Va­pah­ta­jan puo­leen. Men­nyt­tä elä­män­ta­paa ei enää muis­te­ta. Toi­vot­ta­vas­ti me­kin ha­lu­am­me iloi­ta sii­tä, jos kuka ta­han­sa lä­him­mäi­sem­me on saa­nut ar­mos­ta an­teek­si.

On syy­tä muis­taa, et­tä me kaik­ki tar­vit­sem­me joka päi­vä syn­ti­si­nä ih­mi­si­nä Ju­ma­lan an­teek­si­an­ta­mus­ta. Saam­me sil­ti muis­taa, et­tä kos­ka Kris­tus on ris­til­lään mei­dän­kin kaik­ki lan­kee­muk­sem­me so­vit­ta­nut ja mei­dät on kas­tees­sa kut­sut­tu hä­nen yh­tey­teen­sä, saam­me ai­na uu­des­taan tul­la Hä­nen eteen­sä, tun­nus­taa tun­to­am­me pai­na­vat taak­kam­me ja jät­tää epä­on­nis­tu­mi­sem­me Her­ran Jee­suk­sen kan­net­ta­vak­si ja ot­taa us­kol­la vas­taan an­teek­si­an­ta­muk­sen hä­nen kaut­taan. Jee­sus kut­suu: Tul­kaa mi­nun ty­kö­ni kaik­ki työn ja kuor­mien ras­kaut­ta­mat, niin minä an­nan teil­le le­von.

Mik­ko Lem­pi­nen

Kar­vi­an ev.lut. seu­ra­kun­ta