Kirjoittaja on Ylä-Satakunnan bloggaaja, jolla on taustaa muun muassa koulumaailmasta, nuorisoseuroista sekä monipuolisesti kulttuurin saralta.
Evaluointi ~ vanh.ransk. es value – arvoista käsin eli arviointi.
Silloin, kun minä olin nuori, koulun kokeet olivat sellaisia, että oppilas luki opettajan ilmoitettamaa koealuetta ja toivoi, että lukee ja muistaa juuri ne kohdat, joista tulee koekysymys. Koetilanteessa oppilas yritti kaikella osaamisellaan vakuuttaa, että hän on ymmärtänyt opetetut asiat juuri, kuten opettaja haluaa.
Koetilanteessa huipentuu koulun normaaliasetelma: opettaja kysyy oppilailta asioita, jotka itse tietää, ja oppilas yrittää arvata, mitä opettaja haluaa hänen vastaavan. Koearvosana määräytyy sen mukaan, miten oppilas 1) on onnistunut valmistautuessaan arvaamaan opettajan valitsemat tärpit ja 2) onnistuu koetilanteessa arvaamaan opettajan toivoman oikean vastauksen sisällön.
Mutta monet opettajat eivät tee kokeitaan itse, vaan käyttävät kirjasarjan valmiita kokeita. Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Silloinhan tehtävätyypit ja niiden sanamuodot ovat oppikirjan sivuilta tuttuja. Mutta silloinhan oppilaan pitää valmistautuessaan arvata, mitä monikansallinen ja kasvoton kirjakustantaja on pitänyt kirjassaan niin tärkeänä asiana, että pitää sen kysymistä kokeessa tärkeänä. Kuvaavatko nämä kokeet sitten elävää elämää tai todellista maailmaa parhaalla mahdollisella tavalla, on ihan eri juttu. Kyllä minulla siitäkin on mielipiteeni.
Ketään opettajakollegaa tai mitään koejärjestelmää lyttäämättä totean vain, että minun mielestäni tässä systeemissä on melkein kaikki pielessä. Niinpä olen lähtenyt uudistamaan koejärjestelmää.
Ensimmäisenä opettajavuonnani 1.-2.-luokalla pidin joka perjantai kokeet, mutta kutsuin niitä viikkotesteiksi. Ovelaa mielestäni oli myös se, että samassa viikkotestissä kysyttiin kysymyksiä kaikista oppiaineista. Oppilaat eivät pitäneet niitä oikeina kokeina, koska niissä ei ollut riviä vanhemman nimmarille, vaikka useimmat vanhemmat osasivat kyllä nimmarin kirjoittaa ihan omatoimisesti vapaaseen kohtaan. Parina perjantaina piti vanhempien ja oppilaiden painostuksesta pitää ”oikeat kokeet” ja käytin juuri kirjan valmiita kokeita, mutta se oli vähän turhaa, kun kokeen keskiarvo huiteli yhdeksän tienoilla.
Nyttemmin olen pitänyt ”oikeita” kokeita, jotka helpottavat arviointia, kun ylemmillä luokilla pitää arvioida, miten hyvin osaa asteikolla 4-10 eikä riitä vain rasti ruutuun ”osaa” tai ”tarvitsee harjoitusta”. Kaikki näistä ovat hämääviä, sillä esimerkiksi matematiikasta lausunto ”osaa” on aika vahvasti sanottu – kukapa ei tarvitsisi siinä harjoitusta. Toisaalta jos saa matematiikasta arvosanaksi 7 tai 37, mitä se sitten kertoo… Pitäisi kai tietää, mitä on yritetty opiskella ja miten syvällisesti. Mutta arvosana-asteikko 4-10 on suomalaisten mieliin iskostunut niin, että melkein mitä tahansa voidaan hahmottaa sitä kautta… Hallitusten toimintaa, jääkiekkomaajoukkuetta ja ulkonäköä voidaan arvioida kouluarvosanoilla. Ja mitä se sitten kertoo yhteiskunnastamme?
Kun palasin muusta ihmistyöstä koulutuksen kentälle, päätin uudistaa arviointia. Nyt olen jo useamman kerran testannut menetelmää, että 1) oppilaat saavat valita, mitä kokeessa kysytään, 2) oppilaat saavat tehdä kokeen ensin pareittain ja 3) huippuyksilöiden oikeusturva varmistetaan sillä, että kaikki saavat tehdä vielä yksilökokeen.
Tietenkään oppilaat eivät yksinään voi valita vain helpoimpia mahdollisia tehtäviä kokeeseen, vaan niiden lisäksi opettaja valitsee edustavimpia soveltavia tehtäviä kokeeseen, mutta useimmiten jotkut oppilaat niitäkin kehtaavat ehdottaa. Parikoe on formaatti, jossa olen jakanut luokan suurin piirtein tasavahvoihin pareihin, joista molemmat saavat yhteisen tehtäväpaperin ja sitten he voivat keskustella vastauksestaan. Molemmat saavat kokeesta saman arvosanan. Lisäksi tämän kokeen aikana on mahdollisuus kysyä vinkkejä opettajalta ja kuunnella tarkalla korvalla, mitä naapuripareissa puhutaan. Ja kolmannessa vaiheessa oppilaat saavat tehdä samantyyppisen kokeen vielä perinteisen yksilöllisesti ja osoittaa osaamistaan.
Havaintoni on, että pari- ja yksilökokeen arvosanojen ero ei ole tähän mennessä yli yhtä kouluarvosanaa muuttunut. Yksilökoe on tehty selvästi helpottuneella mielellä ilman painetta ja jännitystä siitä, mitähän kokeessa kysytään ja osaako vastata oikein.
Jokainen opettaja on minun puolestani täysin oikeutettu säilyttämään kirjankustantajalla tai itsellään yksinoikeuden määritellä koetilanteissa kysyttävät asiat, kunhan tekevät sen tietoisesti. Mutta minä pyrin kasvattamaan oppilaita sellaisiin elämäntilanteisiin, jossa he ongelmia kohdatessaan voivat tukeutua aineistoon, toisiin ihmisiin ja asiantuntijoihin. Minun elämänkokemukseni mukaan nimittäin näitä jälkimmäisiä tilanteita on selvästi enemmän, ja sitä edellistä tyyppiä olen kohdannut viimeksi yliopiston pääsykokeessa, jossa kahdestatuhannesta hyvästä hakijasta pitää jotenkin ”arpoa” sata parasta.
Jotenkin minusta tuntuu, että yksilökoejärjestelmä kouluttaa kansalaisiamme siihen, että ihmisen kuuluukin selvitä yksin eikä apua saa kysyä. Onneksi KELAn lomakkeita saa täyttää uudestaan, jos jokin kohta on epähuomiossa jäänyt rastittamatta.
Jaakko Viitala
Ylä-Satakunnan alueen tapahtumia ja menovinkkejä
Parkanontie 45, 39700 Parkano
Y-tunnus 0214255-5
Puhelin: 029 1706 680
asiakaspalvelu@ylasatakunta.fi
toimittajat@ylasatakunta.fi
etunimi.sukunimi@ylasatakunta.fi
Sivustomme käyttää evästeitä.