Kyllä kai sen nyt jo voi myöntää, että olen tehnyt paluun opetustyöhön. Edelleenkään en sulje muita vaihtoehtoja pois, mutta käytännössä työtilaisuudet tuntuvat tulevan nyt eteen lukukausittain ja -vuosittain, joten niissä nivelvaiheissa opettajan paikkoja vain sattuu olemaan auki prosentuaalisesti eniten.
Joka tapauksessa nyt ainakin kevääseen asti minut tapaa koulupäivien aikana Ahlaisten koululta opetustehtävistä. Tai siis ei tapaa: koulun sisätiloihin ei saa tulla ulkopuolisia, ei edes vanhempia. Tietysti kiinteishuollon henkilöstöä tulee ja menee ilman, että heistä on mitään tietoa, mutta kuitenkin... Sen sijaan esimerkiksi kiertäviä englanninopettajia ei käy; se olen ehkä minä. Mutta minäkään en kierrä, vaan oppilaat koulussa kiertävät ja tulevat luokkaani vuorotellen. Tai tietysti minäkin kierrän, desinfiointiaineen ja rätin kanssa luokan ennen oppilaiden vaihtumista. Mutta kuitenkin...
Kun olin tekemässä paluuta opetustehtäviin, minulta kysyttiin, millainen opettaja olen. Vastasin, etten oikeastaan tiedä, koska edellisestä kerrasta oli niin kauan. Edellisellä kerralla opettajana ollessani olin ollut lapseton ikisinkku, ja nyt olin naimisissa oleva kaksilapsisen perheen isä.
Sen sijaan opetusfilosofiaani olin ehtinyt miettiä näinä vuosina paljon…
Oletteko olleet koulutuksessa tai luentotilaisuudessa, jossa on sanottu, että nyt pitäisi keskustella parin kanssa tai muodostaa pieni ryhmä? Minusta jotenkin tuntuu, että aika moni on. Ja hommahan menee niin, että ensin alkaa jänskättää, kuka minut huolii parikseen ja mistä löydän ryhmän. Sitten opettaja näyttää: olkaa te kolme siinä ryhmä ja te kolme ja… Sitten pitää mennä vieraiden ihmisten kanssa puhumaan ja onhan se jännää, helppoa se oli tuossa naapuriryhmässä, kun ovat omalla työporukalla tulleet… Sitten esittäydytään ja kappas ryhmässä onkin ihan mukavia ihmisiä, kun vain suunsa avaa – ja kaikki ajattelevat ihan samoin. Ja opettaja antaa luvan aloittaa ryhmätyö… Tässä vaiheessa aikuiset katsovat ryhmänä taululle ja rupeavat lukemaan, mitä pitikään tehdä.
Onneksi koululaiset ovat paljon… tuota… vai ovatko? Eivät ole.
Kuten Laotse kirjoitti Jeesuksen syntymän aikoihin: ”Kun oppilas on valmis, opettaja tulee. Kun oppilas on oikeasti valmis, opettaja häipyy.”
Olen kuvannut omaa opetustyyliäni poleemiseksi. Tarkoitan sillä sitä, että aluksi pyrin hiukan kutittelemaan ja herättelemään ajattelua, ja sitten heitän oppilaat tehtävien kimppuun. Kun he alkavat tehdä tehtäviä, heille selviää, osaavatko he vai eivät. Ja jos eivät osaa, he katsovat taululta, mitähän se opettajaparka yrittikään sopertaa. Ja jos eivät siitäkään vielä hoksaa, kysyvät kaverilta tai viittaavat ja kysyvät opettajalta. Ja sitten kun oppilaalla on kysymys, siihen on yleensä helppo vastata. Mutta oppilaiden on vaikea ymmärtää etukäteen kerrottua vastausta, jos he eivät ensin ymmärrä, mikä on kysymys.
Laotsea mukaillen: Kun oppilaalla on kysymys, Jaakko vastaa. Kun oppilas on ymmärtänyt vastauksen, Jaakko häipyy…
Joskus luokassa tosin saattaa olla oppilas, joka ei välttämättä jaksa kysyä – edes kaverilta. Sen sijaan hänelle tulee mieleen mennä kaverin viereen ja alkaa jutustella pleikkaripeleistä tai tubevideoista. Ja mitä opettaja sitten tekee? Sitä tässä päivätyönäni mietin, mutta kuitenkin...
Jaakko Viitala
Ylä-Satakunnan alueen tapahtumia ja menovinkkejä
Parkanontie 45, 39700 Parkano
Y-tunnus 0214255-5
Puhelin: 029 1706 680
asiakaspalvelu@ylasatakunta.fi
toimittajat@ylasatakunta.fi
etunimi.sukunimi@ylasatakunta.fi
Sivustomme käyttää evästeitä.