Al­ku­vuo­des­ta 2000 seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­lois­sa koh­ta­si nel­jä mu­sii­kis­ta in­nos­tu­nut­ta poi­kaa sekä seu­ra­kun­nan rum­mut ja PA-lait­teis­to. Tä­hän kun yh­dis­tet­tiin poi­kien ko­toa löy­ty­vät säh­kö­ki­ta­rat ja bas­so, ke­hi­tys oli vää­jää­mä­tön. Syn­tyi bän­di, joka opet­te­li soit­ta­maan pari nuor­te­nil­lois­sa tu­tuk­si tul­lut­ta gos­pel­bii­siä. Pari kuu­kaut­ta myö­hem­min sa­mai­nen bän­di kek­si soit­taa rau­ta­lan­ka­mu­siik­kia.

21 vuot­ta myö­hem­min po­jat ovat vart­tu­neet var­hais­kes­ki-ikäi­sik­si mie­hik­si. Mut­ta ei­vät ole ym­mär­tä­neet lo­pet­taa bän­di­toi­min­taa, kos­ka yh­des­sä soit­ta­mi­nen on vie­lä­kin ki­vaa – ei­kä kil­pai­le­via nuo­ri­so­bän­de­jä ole juu­ri­kaan il­maan­tu­nut…

Kol­me mie­his­tä on per­heel­lis­ty­nyt, ja lap­set – eri­tyi­ses­ti ty­töt – ovat saa­neet al­tis­tua isien soi­tol­le ko­to­naan… Jo­ten­kin ty­töil­le on vä­lit­ty­nyt vies­ti, et­tä soit­to­har­ras­tus ja bän­di­toi­min­ta on ihan nor­maa­lia elä­mää.

Mie­het pää­se­vät har­ras­ta­maan bän­di­toi­min­taa pal­jon hel­pom­min, kun lu­paa­vat ot­taa ty­töt mu­kaan, ja oli­si­han näil­lä seu­raa toi­sis­taan.

Ty­töt tu­le­vat kat­so­maan har­joi­tuk­sia…

Mie­het kes­kus­te­le­vat:
– Mi­ten­kä tämä kap­pa­le nyt al­koi­kaan?
– So­pis­ko, jos ki­ta­ra vaan aloit­taa?
– No, mi­ten­käs tämä lop­puu?
– Kuu­luu­ko ki­ta­ra?
– Voi­daan­ko soit­taa vä­hän hi­taam­min?

Ty­töt ei­vät jak­sa seu­ra­ta mon­ta­kaan kap­pa­let­ta, vaan läh­te­vät tyt­tö­jen jut­tui­hin. Kui­ten­kin kuu­lo­e­täi­syy­den pää­hän…

Soit­to tau­ko­aa. Bän­di on keik­ka­set­tin­sä tree­nan­nut. Ty­töt pa­laa­vat bän­di­käm­päl­le, mut­ta ei­vät suin­kaan ky­sy­äk­seen, joko läh­det­täi­siin ko­tiin, vaan vies­ti kuu­luu­kin: Nyt kaik­ki ai­kui­set ulos tääl­tä!

Mie­het läh­te­vät bän­di­har­joi­tus­ten lo­pe­tus kah­veil­le, ihan ku­ten ovat teh­neet jo 21 vuot­ta ai­kai­sem­min­kin… Bän­di­käm­päs­tä kuu­luu rum­pu­jen pau­ke, ki­ta­ran räi­me, kil­jah­duk­sia mik­ro­fo­niin, kos­ke­tin­soit­ti­men pim­pu­tus­ta… Puo­len tun­nin pääs­tä kah­vit­te­le­vat mie­het ha­vah­tu­vat, ka­ko­fo­nia on vaih­tu­nut yk­sin­ker­tai­seen tart­tu­vaan ryt­miin: tant­tan taa, tant­tan taa, tant­tan taa…

Muu­ta­man mi­nuu­tin pääs­tä mie­het saa­vat bän­di­käm­päs­tä tie­do­tuk­sen: -Tul­kaa kuun­te­le­maan!

Mie­het köm­pi­vät ta­kai­sin bän­di­kämp­pään, pe­rä­sei­nus­tal­le seu­raa­maan.

Kaik­ki on val­mii­na, kaik­kia vä­hän jän­nit­tää.

Rum­pu­jen ta­ka­na is­tu­va tyt­tö sa­noo: – Än, yy, tee, nyt… Ja bän­di aloit­taa ryt­mik­kään soi­ton: tant­tan taa, tant­tan taa, tant­tan taa… Yk­si soit­taa ki­ta­raa, toi­nen rum­pu­ja ja kol­mas kos­ket­ti­mia sa­mas­sa ryt­mis­sä. Soit­to jat­kuu, kun­nes rum­pa­li huik­kaa: – Lop­pu. Ja kaik­ki lo­pet­ta­vat yh­tä ai­kaa soit­ta­mi­sen.

Ylei­sö ap­lo­dee­raa. Isit ovat pa­kah­tua yl­pey­des­tä…

Bän­di­soi­ton sam­mu­ma­ton ki­pi­nä on syt­ty­nyt.

Jaak­ko Vii­ta­la