Tätä ky­sy­mys­tä poh­dis­ke­lin jou­lun­py­hi­nä, kun ke­la­sin men­nyt­tä ja laa­din yle­viä lu­pauk­sia uu­den vuo­den kun­ni­ak­si. Mie­tin mis­sä kai­kes­sa voi­sin pa­ran­taa ja pe­rin­tei­ses­ti tu­lin tu­lok­seen, et­tä ai­na­kin pi­tää laih­tua.

Tätä siis ajat­te­lin sa­mal­la kun lö­hö­sin te­le­vi­si­on ää­rel­lä lau­ta­set kuk­ku­roil­laan jou­lu­ruo­kien jä­miä. En kat­so­kaas tyk­kää sii­tä, et­tä ruo­kaa hei­te­tään ros­kiin, jo­ten uh­rau­duin ja söin kaik­kea mah­dol­lis­ta mah­dol­li­sim­man pal­jon.

Vii­det­tä pa­laa pum­pu­li­kak­kua hau­ka­tes­sa­ni mie­lee­ni juo­lah­ti en­si ke­sä­nä tie­dos­sa ole­va Si­si­li­an mat­ka. Se taas joh­ti mie­li­ku­vaan ui­ma-al­taal­la le­kot­te­lus­ta bi­ki­neis­sä. Joka taas joh­ti hy­vin har­hai­seen ku­vi­tel­maan kun­to­sa­lit­ree­neis­tä, jois­sa muka hi­koi­len tänä vuon­na.

Jo­kin täs­sä ku­vi­os­sa näyt­täi­si ole­van pie­les­sä. Aja­tuk­sis­sa­ni ma­kaan au­rin­ko­tuo­lis­sa krop­pa li­hak­sik­kaa­na, vaik­ka oi­ke­as­ti ma­kaan soh­val­la maha pöm­pöl­lään miet­tien mitä seu­raa­vak­si söi­sin.

On­gel­ma on siis sii­nä, et­tä ihan­ne­mi­nä­ni ja oi­kea mi­nä­ni ei­vät koh­taa. Ei­kä ruo­ka­va­lio suin­kaan ole ai­noa asia, mis­sä nämä kak­si ovat eri ulot­tu­vuuk­sis­sa. Ne ele­le­vät var­sin eri elä­mää myös lii­kun­nan sa­ral­la. Ihan­ne­mi­nä­ni on ah­ke­ra liik­ku­ja, joka mo­ni­puo­li­ses­ti har­ras­taa joo­gaa, kun­to­sa­lia, juok­sua ja eh­kä myös spin­nin­giä. Oi­kea mi­nä­ni ei jak­sa va­li­tet­ta­vas­ti juos­ta ka­tu­va­lo­jen vä­lis­tä mat­kaa, jo­ten spin­nin­giä?

Ihan­ne­mi­nä­ni on myös älyk­kö, joka ha­lu­aa opis­kel­la uu­sia asi­oi­ta ja on kiin­nos­tu­nut ke­hit­tä­mään it­se­ään. Oi­kea mi­nä­ni har­kit­see etäi­ses­ti lu­ke­van­sa kir­jaa en­nen kuin va­jo­aa HBO:n syö­ve­rei­hin.

Täs­sä nyt on vain muu­ta­ma esi­merk­ki pa­ran­te­lua kai­paa­vis­ta koh­dis­ta. Nä­mä­kin jo ai­heut­ta­vat ah­dis­tus­ta. Mi­nä­hän olen kuin van­ha talo, joka pi­täi­si re­mon­toi­da. Ei, vaan olen talo, joka pi­täi­si jy­rä­tä pil­la­ril­la ja ra­ken­taa uu­si ti­lal­le.

No, täs­sä pääs­tään­kin sii­hen mik­si kaik­ki muu­tok­set ovat niin han­ka­lia. Olen hy­vin an­ka­ra it­sel­le­ni ja ase­tan mah­dot­to­mia ta­voit­tei­ta, siis ihan täh­ti­tie­teel­li­siä. Sit­ten ne lan­nis­ta­vat mi­nut en­kä tee mi­tään, kos­ka olen vain niin lan­nis­tu­nut: en on­nis­tu kui­ten­kaan niin ihan sama.

Pi­täi­si ol­la ar­mol­li­nen it­sel­leen ja aset­taa pie­niä ta­voit­tei­ta. Sel­lai­sia, joi­hin pää­se­mi­nen on mah­dol­lis­ta. Si­ten sai­si nii­tä pal­jon kai­vat­tu­ja on­nis­tu­mi­sen tun­tei­ta, jot­ka kan­ta­vat eteen­päin.

Elä­män­ta­pa­muu­tok­set ovat vai­kei­ta, ku­ten muu­tok­set yleen­sä­kin. Ja suu­ruu­den­hul­lut aja­tuk­set ei­vät au­ta so­peu­tu­maan nii­hin. Muu­tos on myös hi­das­ta. Kun on vai­ke­aa luo­pua suk­laas­ta ja kor­va­ta se jol­lain vä­hem­män val­ti­moi­ta tuk­ki­val­la ei­neel­lä, niin vie­lä vai­ke­am­paa on muut­taa omaa asen­net­taan ja ajat­te­lu­aan.

Ihan­ne­mi­nä­ni on pit­kä­mie­li­nen, ym­mär­tä­väi­nen, su­vait­se­vai­nen ja elä­mään myön­tei­ses­ti suh­tau­tu­va. Toi­sin on oi­ke­al­la mi­näl­lä­ni. Olen kii­vas­luon­tei­nen pes­si­mis­ti ja kuu­lem­ma mel­ko tuo­mit­se­va.

Olin täs­tä tie­dos­ta, jon­ka olen nyt saa­nut pa­ris­ta­kin eri läh­tees­tä, vä­hä­sen tuoh­tu­nut. Il­mai­sin sen myös näil­le to­tuu­den­tor­vil­le: Mi­nä­kö tuo­mit­se­va?! Äl­kää nyt viit­si­kö! En to­del­la­kaan ole, päin­vas­toin! Ai­noa mitä en su­vait­se on tei­dän ty­pe­rät mie­li­pi­teen­ne!

Niin. Eh­kä voi­sin tätä kui­ten­kin vie­lä poh­tia sy­vem­min. Ai­na­kin ihan­ne­mi­nä­ni te­ki­si niin.

Kir­si Nie­mi