Par­ka­non uu­si kant­to­ri Pek­ka Lu­mio sa­noi Ylä-Sa­ta­kun­nan haas­tat­te­lus­sa, et­tä kris­til­li­ses­sä vih­ki­mi­ses­sä kir­kos­sa esi­te­tään mu­siik­kia, joka on so­pu­soin­nus­sa kris­ti­nus­kon sa­no­man kans­sa. Näin var­mas­ti on. Mi­nua on kui­ten­kin ai­na as­kar­rut­ta­nut, mis­tä tä­män sopu- tai mah­dol­li­sen rii­ta­soin­nun tun­nis­taa.

Kun is­tuin vii­me ju­han­nus­vii­kol­la Kih­ni­ön kun­nan­val­tuus­ton ko­kouk­ses­sa har­va­lu­kui­sen ylei­sön jou­kos­sa, pa­la­sin mie­les­sä­ni kol­me ja puo­li vuot­ta taak­se­päin.

Syr­jäi­sen rau­ta­tie­a­se­man os­to on ol­lut Par­ka­non po­liit­ti­sen ken­tän suu­rin kes­kus­te­lu­nai­he vii­me päi­vät. Ta­lout­ta so­peut­ta­val­le, mut­ta kiis­tat­ta myös ke­hit­tä­mis­toi­mia ki­pe­äs­ti tar­vit­se­val­le Par­ka­nol­le ai­he on tär­keä. Vaa­li­maus­tet­ta­kin on so­pi­vas­ti jo ha­vait­ta­vis­sa.

Ai­na sil­loin täl­löin so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa kier­tää mee­mi, jos­sa ku­va­taan nok­ka­hui­lua ja ky­sy­tään iro­ni­ses­ti, mitä hyö­tyä oli sii­tä, et­tä ky­seis­tä soi­tin­ta jou­tui ai­ka­naan ala-as­teel­la soit­ta­maan? Tai ai­na­kin yrit­tä­mään sen soit­ta­mis­ta.

Kat­se­lee maa­il­maa vaa­le­an­pu­nais­ten la­sien läpi, vih­re­ä­nä ka­teu­des­ta, si­ni­se­nä vi­lus­ta, nä­kee pu­nais­ta ja mie­li on mus­ta. Vä­re­jä nä­kee sil­mil­lään ja tun­tei­taan voi sa­nal­li­ses­ti ku­vail­la vä­rei­nä.

Lau­la­mi­ses­ta tuli mi­nul­le har­ras­tus, kun 15-vuo­ti­aa­na aloin käy­dä mu­siik­ki­o­pis­tos­sa klas­si­sen lau­lun tun­neil­la. La­ji­va­lin­ta oli vä­hän ou­to, sil­lä lau­la­jan yleen­sä ole­te­taan esiin­ty­vän myös ylei­söl­le. Olin kui­ten­kin nuo­re­na kova jän­nit­tä­jä ja esiin­ty­mis­kam­moi­nen­kin.

Koko päät­ty­neen ke­sän odo­tin kie­li pit­käl­lä elo­kuun 16:tta päi­vää. Sil­loin päät­tyi­si kak­si­vuo­ti­nen kont­rah­ti­ni He­le­nin kans­sa, jol­ta os­tin säh­köä kiin­te­äl­lä, va­jaan 14 sen­tin ki­lo­wat­ti­tun­ti­hin­nal­la. Ja vaik­ka kuin­ka yri­tin, en pys­ty­nyt väis­te­le­mään uu­ti­sia, jot­ka heh­kut­ti­vat pörs­si­säh­kön hal­puut­ta, si­kä­li kun vir­ta ei ol­lut pe­rä­ti il­mais­ta.

Työ­voi­man liik­ku­vuu­des­ta ja koh­taan­to-on­gel­mis­ta on pu­hut­tu kas­va­vas­ti pit­kin 2000-lu­kua. Ko­ro­na-ai­ka­na etä­työt löi­vät vii­meis­tään läpi. Nyt yhä use­am­mas­sa am­ma­tis­sa – ei toki lä­hes­kään kai­kis­sa – on mah­dol­lis­ta asua ja työs­ken­nel­lä eri paik­ka­kun­nil­la.

Mön­ki­äi­nen ei re­a­goi­nut kil­jah­duk­seen ei­kä kirk­kaa­seen va­loon. Jos­ta­kin kar­vai­nen ka­ve­ri oli tup­sah­ta­nut yön ai­ka­na Ylä-Sa­ta­kun­nan kah­vi­huo­nee­seen. Otus oli löy­tä­nyt mie­les­tään mu­ka­van pai­kan pik­ku­lu­si­kas­ta. Juu­ri sil­lä lu­si­kal­la minä olin ai­ko­nut syö­dä lei­pä­juus­toa.

Ei­pä jää lup­po­ai­kaa, ajat­te­lin, kun uu­tis­ta Ori­pään kir­jas­ton­joh­ta­jan haus­ta luin. Pie­ni var­si­nais­suo­ma­lai­nen kun­ta nou­si ke­vääl­lä ot­si­koi­hin sen ha­et­tua kir­jas­ton­joh­ta­jaa, jon­ka pi­tää hoi­taa va­jaan 3 000 eu­ron kuu­kau­si­pal­kal­la muu­ta­maa muu­ta­kin hom­maa.

Kun on teh­nyt töi­tä leh­ti­a­lal­la muu­ta­man vuo­si­kym­me­nen, on pääs­syt ide­oi­maan jut­tu­ja koh­ta­lai­sen pal­jon sekä omiin et­tä työ­ka­ve­rei­den tar­pei­siin. To­teu­tet­tu­jen ide­oi­den li­säk­si mu­ka­na on kul­ke­nut myös ai­hei­ta, jois­ta ei syys­tä tai toi­ses­ta kos­kaan tul­lut mi­tään. Lis­tal­la ne ovat saat­ta­neet ol­la jopa vuo­si­kau­sia, kun­nes jos­sain sii­vou­sin­nos­sa ide­a­kan­si­o­ta on kar­sit­tu.

Kar­vi­an pank­ki-ih­me ei näy­tä tois­tu­van Kih­ni­ös­sä. Tai sit­ten pääl­lä on kaik­kien ai­ko­jen ra­di­o­hil­jai­suus.

Mi­kään kuu­lem­ma ei ole ul­ko­puo­li­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta niin ra­sit­ta­vaa kuin kes­ki-ikäi­set mie­het muis­te­le­mas­sa ar­mei­ja­ko­ke­muk­si­aan. Niin­pä ai­on seu­raa­vak­si muis­tel­la hie­man ar­mei­ja­ko­ke­muk­si­a­ni, joi­ta Kar­vi­an taan­noi­nen vala- ja va­kuu­tus­ti­lai­suus taas pa­laut­ti mie­leen.

Crois­sant eli rans­ka­lai­nen voi­sar­vi si­säl­tää run­saas­ti ener­gi­aa, ras­vaa ja hii­li­hyd­raat­tia. On vai­kea löy­tää jär­ke­viä pe­rus­te­lui­ta sil­le, mik­si tuo ra­vin­to­köy­hä leh­te­vä lei­von­nai­nen kan­nat­taa nos­taa aa­mi­ais­lau­ta­sel­le. Hil­lon kera ka­lo­ri­mää­rä nou­see hui­mak­si, mut­ta näl­kä yl­lät­tää pian kui­dut­to­man hö­tön nau­tis­ke­li­jan.

Ihai­len kä­si­töi­den tai­ta­jia. Lä­hes­tul­koon lu­mou­tu­nee­na seu­ra­sin muu­ta­ma vuo­si sit­ten pit­sin­nyp­lää­jän työn ete­ne­mis­tä kan­sa­lai­so­pis­tos­sa. Näp­pä­ris­sä sor­mis­sa oli val­mis­tu­mas­sa tai­de­te­os her­kin ku­vi­oin.