Par­ka­non uu­si kant­to­ri Pek­ka Lu­mio sa­noi Ylä-Sa­ta­kun­nan haas­tat­te­lus­sa, et­tä kris­til­li­ses­sä vih­ki­mi­ses­sä kir­kos­sa esi­te­tään mu­siik­kia, joka on so­pu­soin­nus­sa kris­ti­nus­kon sa­no­man kans­sa. Näin var­mas­ti on. Mi­nua on kui­ten­kin ai­na as­kar­rut­ta­nut, mis­tä tä­män sopu- tai mah­dol­li­sen rii­ta­soin­nun tun­nis­taa.

Kun is­tuin vii­me ju­han­nus­vii­kol­la Kih­ni­ön kun­nan­val­tuus­ton ko­kouk­ses­sa har­va­lu­kui­sen ylei­sön jou­kos­sa, pa­la­sin mie­les­sä­ni kol­me ja puo­li vuot­ta taak­se­päin.

Lau­la­mi­ses­ta tuli mi­nul­le har­ras­tus, kun 15-vuo­ti­aa­na aloin käy­dä mu­siik­ki­o­pis­tos­sa klas­si­sen lau­lun tun­neil­la. La­ji­va­lin­ta oli vä­hän ou­to, sil­lä lau­la­jan yleen­sä ole­te­taan esiin­ty­vän myös ylei­söl­le. Olin kui­ten­kin nuo­re­na kova jän­nit­tä­jä ja esiin­ty­mis­kam­moi­nen­kin.

Koko päät­ty­neen ke­sän odo­tin kie­li pit­käl­lä elo­kuun 16:tta päi­vää. Sil­loin päät­tyi­si kak­si­vuo­ti­nen kont­rah­ti­ni He­le­nin kans­sa, jol­ta os­tin säh­köä kiin­te­äl­lä, va­jaan 14 sen­tin ki­lo­wat­ti­tun­ti­hin­nal­la. Ja vaik­ka kuin­ka yri­tin, en pys­ty­nyt väis­te­le­mään uu­ti­sia, jot­ka heh­kut­ti­vat pörs­si­säh­kön hal­puut­ta, si­kä­li kun vir­ta ei ol­lut pe­rä­ti il­mais­ta.

Työ­voi­man liik­ku­vuu­des­ta ja koh­taan­to-on­gel­mis­ta on pu­hut­tu kas­va­vas­ti pit­kin 2000-lu­kua. Ko­ro­na-ai­ka­na etä­työt löi­vät vii­meis­tään läpi. Nyt yhä use­am­mas­sa am­ma­tis­sa – ei toki lä­hes­kään kai­kis­sa – on mah­dol­lis­ta asua ja työs­ken­nel­lä eri paik­ka­kun­nil­la.

Ei­pä jää lup­po­ai­kaa, ajat­te­lin, kun uu­tis­ta Ori­pään kir­jas­ton­joh­ta­jan haus­ta luin. Pie­ni var­si­nais­suo­ma­lai­nen kun­ta nou­si ke­vääl­lä ot­si­koi­hin sen ha­et­tua kir­jas­ton­joh­ta­jaa, jon­ka pi­tää hoi­taa va­jaan 3 000 eu­ron kuu­kau­si­pal­kal­la muu­ta­maa muu­ta­kin hom­maa.

Kun on teh­nyt töi­tä leh­ti­a­lal­la muu­ta­man vuo­si­kym­me­nen, on pääs­syt ide­oi­maan jut­tu­ja koh­ta­lai­sen pal­jon sekä omiin et­tä työ­ka­ve­rei­den tar­pei­siin. To­teu­tet­tu­jen ide­oi­den li­säk­si mu­ka­na on kul­ke­nut myös ai­hei­ta, jois­ta ei syys­tä tai toi­ses­ta kos­kaan tul­lut mi­tään. Lis­tal­la ne ovat saat­ta­neet ol­la jopa vuo­si­kau­sia, kun­nes jos­sain sii­vou­sin­nos­sa ide­a­kan­si­o­ta on kar­sit­tu.

Kar­vi­an pank­ki-ih­me ei näy­tä tois­tu­van Kih­ni­ös­sä. Tai sit­ten pääl­lä on kaik­kien ai­ko­jen ra­di­o­hil­jai­suus.

Mi­kään kuu­lem­ma ei ole ul­ko­puo­li­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta niin ra­sit­ta­vaa kuin kes­ki-ikäi­set mie­het muis­te­le­mas­sa ar­mei­ja­ko­ke­muk­si­aan. Niin­pä ai­on seu­raa­vak­si muis­tel­la hie­man ar­mei­ja­ko­ke­muk­si­a­ni, joi­ta Kar­vi­an taan­noi­nen vala- ja va­kuu­tus­ti­lai­suus taas pa­laut­ti mie­leen.

Ihai­len kä­si­töi­den tai­ta­jia. Lä­hes­tul­koon lu­mou­tu­nee­na seu­ra­sin muu­ta­ma vuo­si sit­ten pit­sin­nyp­lää­jän työn ete­ne­mis­tä kan­sa­lai­so­pis­tos­sa. Näp­pä­ris­sä sor­mis­sa oli val­mis­tu­mas­sa tai­de­te­os her­kin ku­vi­oin.

Niin se on tä­mä­kin val­tuus­to­kau­si hu­jah­ta­nut lop­pu­suo­ral­le! Syk­syl­lä kun­tien luot­ta­mus­hen­ki­löt raa­pai­se­vat vie­lä ta­lou­sar­vi­ot ka­saan ja sit­ten las­ke­tel­laan ko­vaa vauh­tia koh­ti ke­vään vaa­le­ja.

Päät­ty­vä hei­nä­kuu on toi­mit­ta­jan nä­kö­kul­mas­ta ol­lut sil­lä ta­val­la pe­rin­tei­nen, et­tä ih­mi­siä on ol­lut vai­kea ta­voit­taa pu­he­li­mel­la. Näp­pi­tun­tu­mal­ta ar­vi­oi­sin, et­tä enin­tään joka vii­des soit­to on joh­ta­nut tu­lok­seen. Poik­keuk­se­na ka­las­tus­kun­tien ja -hal­lin­non edus­ta­jat, joi­den vas­tausp­ro­sent­ti on täy­det sata.

Su­per­vaa­li­vuo­den yli­voi­mai­sim­pia tu­lok­sia ei näh­ty­kään maa­lis­kuus­sa, jol­loin itä­naa­pu­rin joh­ta­jan il­moi­tet­tiin saa­neen pre­si­den­tin­vaa­leis­sa noin 88 pro­sen­tin kan­na­tuk­sen. Tätä kir­joit­ta­es­sa Ru­an­dan is­tu­va pre­si­dent­ti, maa­ta niin ikään vuo­des­ta 2000 hal­lin­nut Paul Ka­ga­me oli pi­tä­mäs­sä pal­lin­sa vaa­ti­mat­to­mal­la yli 99 pro­sen­tin ää­ni­o­suu­del­la.

En tie­dä mikä ny­ky­ään on ti­lan­ne, mut­ta ai­na­kin joi­tain vuo­sia sit­ten niin sa­no­tut self help- tai elä­män­hal­lin­ta­op­paat oli­vat var­sin suo­sit­tu, tai ai­na­kin ko­vas­ti mai­nos­tet­tu, jut­tu. Eh­kä joku on niis­tä it­sel­leen saa­nut­kin apua ja in­noi­tus­ta. Jos on, niin hyvä niin.

Van­ho­jen va­lo­ku­va-ar­kis­to­je­ni skan­nau­su­rak­ka ete­nee vaih­te­le­vas­ti. Vii­me tal­ve­na eteen osui va­lo­ku­va vii­si­vuo­tis­syn­ty­mä­päi­vil­tä­ni, jot­ka jär­jes­tet­tiin vuon­na 1984 syn­nyin­ky­lä­ni nuo­ri­so­seu­ran­ta­lol­la. Kool­la oli­vat lä­hes kaik­ki ky­län lap­set. Ne oli­vat sa­mal­la jää­hy­väi­set, sil­lä pian tuon jäl­keen muu­tim­me pois.