Vuo­de­nai­ko­jen kier­to osoit­taa meil­le eh­kä par­haim­mal­la ta­val­la sen, mis­tä ylös­nou­se­muk­ses­sa ja kuo­le­man voit­ta­vas­sa elä­mäs­sä on kyse. Nyt syk­syn alus­sa voi­daan seu­ra­ta, kuin­ka leh­det al­ka­vat tip­pua, ke­sän veh­reys ka­do­ta ja tal­vi teh­dä tu­lo­aan. Mut­ta sa­mal­la tie­däm­me, et­tä ke­vääl­lä leh­det kas­va­vat jäl­leen ja veh­reys pa­laa.

Ko­toi­ses­sa kirk­ko­vuo­si­ka­len­te­ris­sa kir­kas­tus­sun­nun­tai osuu useim­mi­ten hei­nä­kuul­le ja joka ta­pauk­ses­sa ke­sään, vuo­den au­rin­koi­seen ja läm­pi­mään vai­hee­seen. Kat­so­es­sa pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta pais­ta­vaan au­rin­koon voi saa­da jon­kin­lai­sen aja­tuk­sen sii­tä kirk­kau­des­ta, mitä Kris­tus hoh­ti ope­tus­las­ten sil­mis­sä nous­tu­aan vuo­rel­le. Vaik­ka au­rin­ko­kin kal­pe­nee Ju­ma­lan kirk­kau­den rin­nal­la.

Rip­pi­lei­ri eli rip­pi­kou­lun lä­hi­jak­so lei­ri­muo­toi­se­na on mie­len­kiin­toi­nen kek­sin­tö. Olem­me tot­tu­neet sii­hen, mut­ta mitä jos rip­pi­kou­lu ja rip­pi­lei­ri kek­sit­täi­siin vas­ta nyt? Mi­ten­hän sii­hen suh­tau­dut­tai­siin? Siis sii­hen, jos seu­ra­kun­nis­ta vain yh­täk­kiä il­moi­tet­tai­siin, et­tä viem­me nämä 15-vuo­ti­aat nuo­ret vii­kok­si met­sään ja pu­hum­me heil­le Jee­suk­ses­ta? Noh, vä­hän lii­oi­tel­lus­ti sa­not­tu, mut­ta voi­si ai­heut­taa häm­men­nys­tä.

Jo­kai­sel­le van­hem­mal­le on luul­ta­vas­ti tut­tu ti­lan­ne, jos­sa pyy­tää las­ta aut­ta­maan ja vas­tauk­se­na on ai­na niin rei­pas ”joo­joo, koh­ta". Vält­tä­mät­tä mi­tään ei kui­ten­kaan ta­pah­du, en­nen kuin pyyn­tö on esi­tet­ty use­am­man ker­ran. Ei­kä vält­tä­mät­tä sit­ten­kään. Jos­kus taas ta­pah­tuu yl­lä­tyk­siä ja vaik­ka pyyn­töön vas­tat­tai­siin­kin ”en mä jak­sais”, saa kui­ten­kin avun. Täl­lais­ta toi­min­taa tar­vit­tai­siin­kin enem­män­kin ih­mis­ten kes­ken. Vaik­ka ei ai­na jak­sai­si­kaan, osai­si sil­ti ar­vos­taa tois­ta, teh­dä oi­kein ja aut­taa.

En­tä kui­lu us­kon ja us­kon­non vä­lil­lä. Us­kon­to as­kar­te­lee ih­mi­sen tur­mel­tu­neen luon­non kans­sa, pa­nee sen kil­voit­te­le­maan, yrit­tää py­hit­tää sitä sil­lä ta­sol­la. Elä­vä us­ko sa­noo Paa­va­lin lail­la: "En elä enää minä, vaan Kris­tus elää mi­nus­sa." Em­me voi kui­ten­kaan ir­rot­tau­tua Ju­ma­lan sa­nas­ta ja kuun­nel­la sy­dä­mem­me ään­tä, sil­loin us­kom­me pe­rus­tuu in­hi­mil­li­sek­si us­kok­si ja haa­vei­luk­si.

Tämä maa­il­ma tar­jo­aa mo­nen­lai­sia tei­tä kul­jet­ta­vak­si. Pal­jon kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä kaik­ki us­kon­not vie­vät sa­man Ju­ma­lan luo. Ja et­tä sai­sit it­se va­li­ta, mikä so­pii si­nul­le par­hai­ten ja har­joit­taa sitä us­kon­toa. On­ko sil­lä vä­liä mi­hin us­koo? Mik­si juu­ri Jee­sus?

"Alus­sa oli sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na ja sana oli Ju­ma­la. Hän oli alus­sa Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki on syn­ty­nyt hä­nen kaut­taan, il­man hän­tä ei ole syn­ty­nyt mi­tään, mikä syn­ty­nyt on. Hä­nes­sä oli elä­mä ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, ei­kä pi­meys ole saa­nut sitä val­taan­sa.

Kirk­ko­vuo­den vii­mei­se­nä py­hä­päi­vä­nä olem­me ajan ja ikui­suu­den ar­voi­tuk­sen ää­rel­lä. Ih­mi­se­lä­män eri vai­heis­sa ih­met­te­lee usein ajan ku­lua. Mie­les­sä on ky­sy­mys: ”On­ko sii­tä­kin ta­pauk­ses­ta ku­lu­nut jo niin kau­an ai­kaa?” Kih­ni­ön seu­ra­kun­taa olen pal­vel­lut mää­rä­ai­kai­se­na kirk­ko­her­ra­na täl­lä het­kel­lä kah­den vuo­den ajan ja voin vain to­de­ta, kuin­ka no­pe­as­ti ai­ka on ku­lu­nut.

Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Matt. 5:13–16) pu­hu­taan suo­las­ta ja va­los­ta. Jee­sus sa­noo ope­tus­lap­sil­leen ”te olet­te maan suo­la ja maa­il­man valo”. Hän ei sano, et­tä hei­dän tu­lee tul­la sel­lai­sik­si, vaan he ovat sitä jo.

Ker­ran eräs saar­na­mies huu­si suu­ren kau­pun­gin to­ri­a­lu­eel­la osoit­ta­en maas­sa ole­vaa isoa hat­tua: ”Se elää, se elää.” Ute­li­aat ih­mi­set ke­rään­tyi­vät kat­so­maan, mis­tä on ky­sy­mys. Het­ken pääs­tä saar­na­mies nos­ti ha­tun maas­ta, ja sen al­ta pal­jas­tui Raa­mat­tu. Voim­me aja­tel­la, et­tä kei­no saa­da ih­mi­set pai­kal­le oli eri­koi­nen, mut­ta vies­ti oli ja on tot­ta, Raa­mat­tu elää.